Leena Rauhala

Eilen julkaistiin alustavia tietoja Vantaan virkamiesjohdon esityksestä säästökohteisiin. Vantaa on pahasti velkaantunut kunta mutta sen taloustilanne ei loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljon muista suuremmista kaupungeista. Suuri osa Suomen kunnista on viime vuosina paikanneet talouttaan merkittävällä velkaantumisella. Nyt velkakatto alkaa tulla vastaan usealla taholla, joten muutkin kaupungit ovat samanlaisten päätösten edessä. Säästöjä tehtäessä katseet kiinnittyvät aina ensimmäiseksi suurimpiin menoihin. Kuntataloudesta puhuttaessa ne ovat sosiaali- ja terveystoimi sekä sivistystoimi ja näistä tavallisen kuntalaisen kohdalta oleellisimmista toimista aletaan etsiä säästöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa palveluiden heikentämistä sosiaali- ja terveyspuolella ja esimerkiksi ryhmäkokojen suurentamista kouluissa. Tällaiset säästöt johtavat lisäkustannuksiin enemmin tai myöhemmin kun joudutaan korjaamaan säästöistä aiheutuneita puutteita. Esimerkiksi ryhmäkokojen suurentaminen voi johtaa syrjäytymisen lisääntymiseen kaikkine siihen liittyvine sivuvaikutuksineen, jotka taas maksavat yhteiskunnalle monin verroin saadun säästön verran.

Meidän tuleekin pystyä tarkastelemaan laajemmin kokonaisuuksia ennen kuin teemme tällaisia päätöksiä. Ulkopuolisten konsulttien neuvot ja yksinkertaiset ratkaisut eivät ole aina niitä parhaita. Tarvitsemme myös kykyä katsoa pidemmälle tulevaisuuteen kun vain seuraavaan budjettivuoteen tai vaalikauteen. Säästötoimenpiteitä tehtäessä pitää nähdä niiden vaikutukset vuosien päähän ja pyrkiä kokonaisvaltaisempiin ratkaisuihin. Peruspalveluiden heikentämisen sijaan säästöjä ja lisätuloja pitää yrittää löytää keventämällä hallintoa, edistämällä työnteon ja yrittämisen kannattavuutta ja muilla eteenpäin katsovilla toimenpiteillä.

Julkaistu UusiSuomi Puheenvuorossa 11.5.2012

Vapunaaton Aamulehdessä nostettiin esille mielenkiintoisella tavalla pienten ja suurten lukioiden väliset eroavaisuudet. Jutussa haastateltiin kahta lukiolaista joista toinen kävi pienessä 53 oppilaan Mouhijärven lukiossa ja toinen 844 lukiolaisen Tampereen Sammon keskuslukiossa. Molemmat haastateltavat olivat aktiivisia opiskelijoita ja mukana oppilastoiminnassa. Molemmilla oli myös selkeät tulevaisuudensuunnitelmat. Mielenkiintoista jutussa oli se, että molemmat nuoret vaikuttivat tyytyväisiltä omaan lukioonsa ja molemmille tuntui vaikealta ajatella, että itse vaihtaisi joko isoon tai pieneen lukioon. Pienen lukion ja suuren lukion erot tulivat kuitenkin hyvin esille. Suuressa lukiossa hyvää oli mahdollisuudet erilaisiin valinnaisiin kursseihin ja pienessä lukiossa yhteisöllisyys nousi erittäin vahvasti esille. Mouhijärven lukiota käyvä nuori kertoi tuntevansa kaikki lukiotoverinsa ja opettajatkin henkilökohtaisella tasolla. Isossa lukiossa käyvä taas näki suuren luokkansa enemmän hallinnollisena yksikkönä jossa jokainen yksilö on vain nimi listassa.

Uskon, että vahvoille ja itsenäisille ihmisille suurikin lukio tai mikä tahansa muu suuri yksikkö yhteiskunnassa voi sopia ja he voivat siellä kehittyä ja toimia omien ehtojensa mukaisesti. Suuret yksiköt eivät kuitenkaan sovi kaikille. Joillekin kasvottomuus voi tuntua ahdistavalta ja
jotkut tarvitsevat vahvaa yhteisöllisyyden tuntua. Tärkeää on se, että jokainen yksilö voisi tuntea kuuluvansa johonkin ja tuntea, että voi saada apua henkilökohtaisesti kun sitä tarvitaan. Yhdistämisen ja suurten yksiköiden luomisen ihannoimisen sijaan meidän tulee huomioida erilaisten ihmisten erilaiset tarpeet. Esimerkiksi suurten lukioiden rinnalla tarvitaan myös pienempiä lukioita. Nuorilla tulee olla aito mahdollisuus valita erilaisten koulujen välillä niin, että se palvelee omaa sitoutumista opiskeluun.

Julkaistu 2.5.2012 Uusi Suomi Puheenvuorossa

Tällä viikolla avohoidon puutteet nousivat jälleen esille pahimman mahdollisen murhenäytelmän jälkeen.
Varkaudessa tapahtunut puukotussurma, jossa 43-vuotias avohoidossa ollut mies
tappoi nuoren naisen, oli erittäin ikävä muistutus siitä, että mielenterveysongelmiin ei puututa riittävästi. Tämä traaginen tapaus ei ole ainoa laatuaan. Viime viikkoina olemme joutuneet lukemaan useista eri tapauksista joissa mielenterveysongelmista kärsivä henkilö on tehnyt vastaavia surmatöitä. Mediassa nostettiin esille eritäin tärkeä seikka näihin tapauksiin liittyen. Varkauden puukotussurman tehnyt mies on ollut useita vuosia avohoidossa ja ainakin viime aikoina hänen hoitotapaamisensa ovat olleet erittäin harvassa. Kyseisellä miehellä oli ollut edellinen hoitotapaaminen maaliskuussa ja seuraava olisi ollut vasta kesäkuussa.

Tämä nostaa esille kysymyksen avohoidon vaikuttavuudesta ja riittävyydestä. Kun tapaamisia on näin vähän kasvaa riski sille, että ei huomata potilaassa tapahtuvia muutoksia eikä niihin ehditä puuttua ajoissa. 2000 – luvulla psykiatrisen erikoissairaanhoidon laitospaikkojen määrää on vähennetty ja avohoitoa lisätty. Mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä on maassamme kymmeniä tuhansia ja näistä suurin osa on avohoidon piirissä. Hoitokäynnit tai tapaamiset ovat useassa tapauksessa hyvin harvassa, monessa tapauksessa ei edes kerran kuukaudessa, kuten Varkauden esimerkissä. Tällaisella henkilöllä jolla ei ole työtä, suhdetta perheeseensä tai muita sosiaalisia kontakteja voi joutua olemaan yksin viikkokausia ilman, että tapaa
ketään. Jos hoitotapaamisetkin ovat harvassa voi eristäytynyt mieli ryhtyä epätoivoisiin tekoihin. Yksilöllä on aina vastuu teoistaan mutta yhteiskunnan pitää pystyä paremmin vastaamaan yksilöiden ongelmiin. Tässä
ratkaisevassa roolissa ovat avohoidon yksiköt joilla tulisi olla vastuu siitä, että potilaat oikeasti saavat tarvitseman hoidon ja riittävän määrän hoitotapaamisia niin, että voidaan puuttua ilmeneviin ongelmiin. Yksikään
mielenterveyspotilas ei saa myöskään hallintobyrokratian vuoksi jäädä ilman tarvittavaa hoitoa.

Hyvinvointiyhteiskunnassa halutaan luoda turvallisuutta. On aiheellista kysyä kuinka ihmiset voivat kokea
turvallisuutta ja luottaa siihen, että palvelurakenteet luovat sitä kun joudumme näkemään ja kokemaan tällaisia traagisia tapahtumia. Yhteiskunnan pitää ryhtyä toimiin tämän luottamuksen palauttamiseksi. Hallitus on
hallitusohjelmassa sitoutunut terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen jossa peruspalvelut ja ennaltaehkäisevä työ on avainasemassa. Tätä tavoitetta pyritään hallitusohjelman mukaisesti edistää muun muassa vahvistamalla
kolmannen sektorin järjestöjen mahdollisuuksia tarjota arjen apua ja tukea sitä tarvitseville sekä huolehtimalla mielenterveys- ja päihdepalvelujen toimivuudesta. Hallituksella on vielä paljon tehtävää näihin tavoitteisiin
päästääkseen. Yksi hyvä keino josta olisi konkreettista apua, ilman suurta taloudellista panostusta, on jo ollut esillä julkisuudessa. Pekka Saurin ehdottama valtakunnallinen ”henkisen hädän puhelinpalvelu” josta saisi apua
välittömästi ja johon voitaisiin yhdistää jo olemassa olevia järjestöjen puhelinpalveluja ja vertaistukimuotoja on hyvä ja kannatettava ajatus. Tällaisia aloitteita tarvitaan lisää, samoin kuin resurssien lisäämistä
mielenterveyspalveluihin jotta oikeasti voimme saada muutoksia aikaan. Nykyinen
tilanne ei ole hyväksyttävä!