Leena Rauhala

Osallistuin eilen erittäin mielenkiintoiseen konferenssiin Kööpenhaminassa, johon minut oli kutsuttu panelistiksi. Konferenssin teemana oli Saving Lives in Nordic Countries ja kyseessä oli WHO:n ja pohjoismaiden neuvoston yhteinen projekti. Pääaiheena oli mielenterveyspotilaiden eriarvoisuus terveydenhuollossa ja siitä johtuva korkeampi kuolleisuus. Asiantuntijoina seminaarissa oli useita erittäin ansioituneita tutkijoita, lääkäreitä sekä poliittisia päättäjiä pohjoismaista. Tutkimustuloksissa, joita seminaarissa julkaistiin, ilmeni selvästi, että elinaikaennuste mielenterveysongelmista kärsivien parissa on huomattavasti lyhyempi kuin muilla. Tämä tilanne oli sama kaikissa pohjoismaissa mutta Suomen tilanne nousi esille erittäin vakavana. Suomen erityispiirteenä ovat varsinkin nuorten korkeat itsemurhamäärät. Teimme konferenssin päätteeksi kannanoton jossa painotettiin eriarvoisuuden poistamista ja yhteisiä toimia mielenterveyshoidon aseman vahvistamiseksi.

Nämä samat teemat ovat olleet esillä myös täällä kotimaassa. Luin MTKL:n tiedotteen jossa nostettiin esille nuorten itsemurhat. Mielenterveyden keskusliitto on aloittanut Facebook-kampanjan jonka tavoitteena on saada itsemurhien määrän puolittaminen hallitusohjelmaan. Myös rikosylikomisario Kari Tolvanen antoi hyvän kannanoton tiedotteessa. Tolvasen mukaan tarvitaan uusi itsemurhien ehkäisyprojekti ja yksi keino ehkäisemisessä on masennuksen tunnistaminen ajoissa. Nämä ovat hyviä ja oikeansuuntaisia aloitteita. Tarvitaan erilaisia ohjelmia ja toimenpiteitä ja niiden vaikutuksia tulee seurata ja valvoa.

Avainasemassa on yhteiskunnassa vallitsevat asenteet. Mielenterveysongelmia ei aina oteta vakavasti eikä niiden oireisiin löydy aina halua puuttua. Yksi ongelma on myös se, että hoitojärjestelmämme on rakennettu niin, että jokaisessa yksikössä hoidetaan määrättyjä asioita tai sairauksia. Perusterveydenhoidossa ei välttämättä huomioida mielenterveysongelmia ja psykiatrisessa hoidossa taas ei huomioida muita terveysongelmia. Useasti mielenterveyssairauksiin liittyy myös häpeäntunne, jolloin avun hakeminen usealta eri taholta voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Siksi tarvitsemme sellaista hoitoa jossa huomioidaan potilaan kokonaisvaltainen hoitotarve.

Aina kun puhutaan terveydenhoidon parannuksista, tulee kaikilla aina ensimmäisenä mieleen resurssien lisääminen, jonka jälkeen keskustellaan siitä että kuntien ja valtion rahat ovat loppu. Nyt on kuitenkin oikea aika puuttua näihin puutteisiin terveydenhoitojärjestelmässä. Meneillään olevan palvelurakennemuutoksen myötä voimme lisätä mielenterveystyön ja ennaltaehkäisevien toimien painoarvoa. Myös Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman Mieli – 2009 työryhmän tekemät aloitteet ovat hyviä ja niiden toteuttamista tulee tukea. Meillä on jo tällä hetkellä yksi maailman parhaista terveydenhoitojärjestelmistä. Meidän tulee kuitenkin kysyä itseltämme miten on mahdollista, että niin moni mielenterveysongelmista kärsivä henkilö tippuu suojaverkon läpi ja mitä me voisimme tehdä paremmin, että nämä henkilöt huomioitaisiin paremmin.